Kasvatamme tyttäreni Theresa Silfverin kanssa pääasiallisesti cairnterriereitä, mutta minulla itselläni on Helsingissä yhden cairnin lisäksi myös kaksi norfolkinterrieriä. Suurin osa kenneltoiminnastamme tapahtuu Lopen Kormussa, Riihimäen kupeessa, missä Tessa perheineen asuu. Perheeseen kuuluvat aviomies Toni ja tyttäret Sofia ja Sonja ja Tonin aiemmasta liitosta olevat jo melkein aikuiset kaksostytöt Nea ja Tia.

Koiramäärän haluamme pitää mahdollisimman pienenä, jotta koirat voivat asua ihmisten kanssa samassa rakennuksessa ja olla osana tavallista arkea. Talon mukana tulivat aikanaan myös kissasiskokset Kisu ja Misu, jotka eivät enää säiky koiria vaan kulkevat nokka pystyssä ohi metsästysretkilleen. Cairnien lisäksi pihalla pyyhältää myös berninpaimenkoira Rontti, hellyttävä nallekarhu.

Olemme tuoneet koiria USA:sta, Tanskasta, Saksasta ja Ruotsista. Olemme myös halunneet laajentaa geenipohjaa tuomalla spermaa USA:sta sekä Englannista. Vienteinä on mennyt pentu Saksaan sekä Tanskaan. Olemme kasvattaneet tähän mennessä 7 kansainvälistä valiota sekä 16 Suomen muotovaliota. Koirillamme on myös monen muun maan valiotitteleitä sekä koti - että ulkomaisia voittajatitteleitä. Saimme vastaanottaa vuonna 2006 Suomen Kennelliiton korkeimman kasvattajalle tarkoitetun Vuolasvirta-palkinnon ja meille on myönnetty toiminnastamme Cairnterrierikerhon hopeinen ansiomerkki.

Tessa trimmaa koiria ammatikseen. Hän tekee kaikkien rotujen kotitrimmauksia ja myös joitakin rotuja näyttelyyn. Tessa on opiskellut trimmausta Raija Järvisen trimmikoulussa sekä Saksassa Gisela Gutschowin luona. Tessa on ollut kennelapuna Anja Puumalalla cockeri-cairnterrierikennelissä sekä Lankisilla snautserikennelissä. Tessalta voi myös ostaa laadukasta kuivamuonaa sekä taluttimia ja koiranhoitovälineitä.  Suosittuja tuotteita ovat olleet mm käsinvalmistetut urosten merkkaus- eli pissasuojat. Uusi artikkeli ovat Novosticks-tikut, joilla määritellään nartulle paras astutusaika. Pentuja meillä on silloin tällöin ja niistä voit tiedustella sivuilla annetuista numeroista. Voimme myös kertoa tulevaisuuden suunnitelmista, joista pyrimme myös laittamaan sivuillemme mahdollisimman pian tietoa.

*******

Kennelin historiikki 1960-luvun alun ensi-innostuksesta lähtien

Olin aivan hulluna koiriin jo aivan pienestä. Ja niin oli isänikin, joka oli ollut sotalapsena Ruotsissa ja hänellä oli siellä ollut lohdutuksena ja seurana kaksi ihanaa bokseria. Rakkaus koiriin säilyi hänelläkin koko eliniän. Kun olin pikkutyttö, asuimme Helsingin Kalliossa Kolmannella linjalla, ja asuinpaikka ei ollut aivan ihanteellinen koiran kannalta. Kuitenkin eräältä Etelä-Pohjanmaan sukulaisreissulta tuli mukaan paperiton suomenpystykorva Parre (nykyisten normien mukaan pentu ei missään tapauksessa ollut vielä luovutusiässä; siitä saattoi johtua myös sen hidas sosiaalinen kehitys). Isäni rakensi pienen wc-hiekkalaatikon sille ja Parrea pidettiin rakkaana perheenjäsenenä alusta alkaen. Äiti antoi sen istua aamulla tuolilla pöydän ääressä, ja pennulle (hei,haloo!) annettiin kermakahvia lautaselta. Parre -parka ei vain kotiutunut kaupunkioloihin. Vauvana se matkusti isän takin rintamuksessa turvassa, mutta kun olisi pitänyt sopeutua kaupungin hälinään, se tuli araksi, pelkäsi autoja ja muita ääniä ja sen elämänhalu tuntui katoavan. Suuri oli suru meille lapsille, kun Parre matkusti kauas Kauniaisiin silloiseen maaseudun rauhaan. Myöhemmin saimme tietää, että se eli siellä pitkän ja erittäin onnellisen elämän. Omistajapariskunta asui koululla ja Parre sai juosta ja leikkiä lasten kanssa. Pystykorva ei välttämättä aina ole kaupunginkasvatti.

Kun tulin kouluikään, pyysin jatkuvasti koiraa; välillä sitkeästi ja välillä nöyryydellä. Äidilläni oli kuitenkin selkeä käsitys koiran hyvinvoinnista: kun minä olisin vanhempi ja kun koiralla olisi kunnon lenkkeilymaastot, asiaa voitaisiin harkita. Kuinka epäreilua! Kuinka epäoikeudenmukaista! Koulukavereillani oli kaiken maailman villakoiria, joista he eivät olleet edes kummemmin kiinnostuneet ja minä halusin vain yhtä rakasta omaa koiraa. Miksi en saanut sitä?! 

Tuli vuosi 1965 ja aika, jolloin kaupungeista muutettiin lähiöihin. Lähiöt olivat uusi ja outo asia kantakaupunkilaisille. Kuitenkin lähiöasumisesta löytyi paljon hyvääkin. Asunnot olivat suurempia, oli luontoa ympärillä, liikenne oli vähäisempää, koulut olivat aloittelevia ja innostavia. Hahaa !-nyt saisin varmaan myös koiran! Naapurissa asui blueroan cockerspanieli Fifi (voi ei mikä nimi!). Ulkoilutin sitä mahdollisimman usein.  Tutustuin myös tien toisella puolella asuvaan ihastuttavaan rouva Rauni Kariin, jolla oli tricolourcollie Lairdholm Deborah.  Suorastaan änkesin mukaan aina kun näin hänen lähtevän kävelylle koiransa  kanssa. Mukana oli usein niin ikään Vuosaaressa asuva näyttelijätär Irma Seikkula villakoiriensa kanssa. Kiitos heille ihanista kävelyretkistä ympäri Vuosaarta, Puotilaa ja Vartiokylää.

Messuhallin näyttelyihin oli aina päästävä, tavalla tai toisella. Aikoinaan oli vielä lauantaina koulua, ja näyttelyyn piti käydä pyytämässä rehtorilta lupa. Muistan, kun kaksi koulukaveriani, joista toisella oli bedlington ja toisella suursnautseri, kävivät ilmoittautumassa reksin kansliassa. Minä painuin sinne myös ja ilmoitin vieväni koirani Messariin. Kun sitten näyttelyssä huomasin kauhukseni, että apulaisrehtori oli skotlanninterrierinsä kanssa näyttelyssä, iski minuun paniikki. Nyt jäisin varmaan valheesta kiinni, kun minulta kysyttäisiin omasta koirastani. Häivyin vähin äänin toisten kehien ääreen, mutta pitkän ajan näyttelyn jälkeenkin odotin kiinnijäämistä. Haaveilin näyttelyvoitoista välillä niin voimakkaasti, että aivan tunsin saavani serti-(aiemmin muuten sanottiin sertti) nauhan käteeni. Eipä silti, laatuarvostelun ykkönenkin oli jo hieno saavutus. Ajattelin aina, että kyllä minullakin on joskus koiria ja minäkin voittaisin jotain.  Tein barbiellekin koiran ja sille taluttimeen erivärisiä nauhoja…

Sain  collie-Raunilta kuulla, että viereisessä talossa asuvalla perheellä on vaikeuksia pekingeesinsä kanssa, koska heillä on jo yksi pieni lapsi ja toinen tulossa. Perheen äiti haluaisi luopua koirasta ja haluaisi sen rakastavaan ja huolehtivaan kotiin. Olenko koskaan ollut niin onnellinen kuin kuullessani tästä. No ehkä lapseni ja lapsenlasteni syntyessäJ Mutta 14-vuotiaana en ajatellut vielä lapsia, vaan koira olisi ollut elämäni täyttymys.  Ihana pikku kiinanpalatsikoira siis tuotiin minulle koulupäivän päätyttyä ja ajattelin, että hemmottelen pikkuotuksen aivan pilalle. Koira tuntui viihtyvän meillä hyvin ja oli kuin kotonaan. Kunnes…Ovikello soi ja oven takana seisoi hyvin tuohtunut mies ja ilmoitti haluavansa heti takaisin koiran, jonka hänen vaimonsa oli luovuttanut häneltä lupaa kysymättä eteenpäin. Minkäpä siinä olisi voinut. En ollut saanut vielä rekisteritodistusta eikä mitään sopimusta oltu vielä tehty. Sinne valui unelmani, ovesta ulos. Itkin niin, että luulin pääni ratkeavan. Rauni oli vihainen ja tietysti pahoillaan. Perheen isä oli sanonut syyksi vaimon henkisen tasapainottomuuden, joka johtui raskaudesta. Minun pettymystäni ei koskaan voitu mitata. Minulla on muuten vieläkin sydämessäni paikka pikku pekeille. Jos turkki ei olisi niin kovin hankalasti hoidettava Suomen olosuhteissa, olisi peke ehkä eläkepäivien valintaJ

No, äitini mielestä oli minulle (vai hänelle?) hyväksi säästää kolmasosa tulevan koiran hinnasta itse, joten aloin viemään ulos pitkäkarvaista mäyräkoira Uzoa, jota kummallista kyllä kutsuttiin Muzoksi. Se oli ihana uros, jota pystyin pitämään irti ja joka kiintyi vuoden aikana minuun kaikesta sydämestään kuten minäkin siihen. Sain joka ulkoilutuskerralta markan (joka siihen aikaan oli käypää rahaa, kun koirat maksoivat 350-400 mk). Kolikko oli aina odottamassa hattuhyllyllä. Laitoin jokaisen lantin siniseen muoviseen säästölippaaseen. Aivan kolmasosaa en ehtinyt säästää, koska Leena Virtanen kertoi, että Annikki Eklundille Haagaan tulee ennen joulua 1969 pentuja kahden hänen Lairdholm-jälkeläisensä yhdistelmästä.

Niinpä otimme yhteyttä Annikkiin, ja lähdimme katsomaan pentuja Kauppalantielle. Annikki osoittautui kaiken kukkuraksi äitini koulutoveriksi, joten puhetta riitti kaikilla. Näinpä vielä noilla pentujenkatsomisreissuilla tulevan tuomarin Matti Luoson ensimmäistä kertaa, kun kävimme vilkaisemassa hänen äitinsä kasvattamia borderterrierin pentuja Annikin kanssa. Eklundeilla oli colliepentue, jossa oli sekä soopeleita että tricoloreita pentuja saatavilla. Siihen aikaan en ollut vielä kovin vaatelias vanhempien näyttelysaavutusten suhteen, mutta molemmilla oli kuitenkin ykkösen laatuarvostelut virallisista luokista ja se riitti minulle. Isänä oli Lairdholm Boy  (soopeli)  ja emänä Lairdholm Narda (tricolour)  Valitsin silloin syrjäänvetäytyvän ja hiljaisen pennun (nykyään haluan kaikkein rohkeimman ja avoimimman!!!!) Valinnaksi tuli Bessie-Ballerina   joka ei kuitenkaan ollut hassumman näköinen ja oli luonteeltaan rauhallinen ja mukautuvainen. Bessie oli sellainen vaatimaton ykkösen peruskoira. Arvostan kuitenkin suuresti, että se sai ensimmäisen  virallisen laatuarvostelunsa ykkösen rodun asiantuntijalta Rainer Vuoriselta.

Bessie inhosi uudenvuodenraketteja, ja paukut olivatkin asia, joka sai sen aivan tolaltaan. Muistan ikuisesti, kun Bessie tuli jouluna, aatonaattona. En oikeastaan muista siitä joulusta muuta kuin koirani. Halusin ehdottomasti nukkua lattialla sen seurana, vaikka tiesin että niin ei olisi pitänyt tehdä (näin hienot koirakirjat neuvoivat ja olin lukenut kaikki käsiini saamat kirjat moneen kertaan!) No, pennulle ei tästä minun virheestäni tullut mitään traumoja, eikä se mielellään tullut myöhemminkään sänkyyn nukkumaan paksun turkkinsa vuoksi.  Mutta kyllä se oli maailman paras joululahja tuona vuonna!

Bessiellä oli kaksi pentuetta, joista ensimmäinen silloisesta Neuvostoliitosta tuotu kaksoisvalio Ljan Lorenin   kanssa ja toinen Ruotsista tuodun Bermarks Waynen  kanssa.

Kun menin naimisiin, collieni jäivät äitini hyvään hoitoon. Olin jättänyt yhden nartun, kutsumanimeltään Taffyn, Bermarks Wayne ja Bessie-Ballerina –pentueesta. Tämä narttu ei ollut mielestäni tarpeeksi hyvä siitosnartuksi ja se jäikin kotikoiraksi. Valitettavasti nenäontelossa ollut kasvain lopetti sen elämän 8-vuotiaana. Bessie sen sijaan oli 13,5 vuotias, kunnes oli aika sanoa hyvästit. Sen takapää ei enää kannattanut, ja elämänlaatu oli niin huonoa, että eläinlääkäri suositteli eutanasiaa.

Tessan isällä Robertilla oli koko avioliittomme ajan palveluskoiria poliisikoirina, mutta en katso niiden liittyvän kennelimme toimintaan, joten jätän ne kirjoituksessani tälläkertaa vaille huomiota. Anteeksi, Robert; tiedän että teit paljon koulutustyötä koiriesi kanssa.

Tuohon aikaan kävimme paljon tottelevaisuusharjoituksissa ja oli itsestään selvää, että koirille haettiin ns. veropisteet. Collieni aristi valitettavasti laukauksia, joten sen ura tottelevaisuudessa tyssäsi siihen. Mutta kotitottelevaisuus sillä oli hyvä ja se oli luotettava koira.

  Mennäänpä spanieleihin.

Olin nähnyt Anja Puumalalla vanhan Messuhallin näyttelyssä vuonna 1970 aivan ihastuttavan  Englannista tuodun mustan amerikancockerspanieliuroksen nimeltä Mittina Love Me A Little. Koira valloitti minut niin täydellisesti, etten saanut enää rauhaa. Asuimme tuolloin aivan Helsingin keskustassa ja meillä oli jo mieheni työkoira Getti-schäfer,  joten pieni jenkkipallero ei ehkä aivan sopinut kuvioihin. Mutta minä halusin sen. Amerikancockeri Sunnyn  eli virallisesti Leavenworth Midnight Sun . Ja niin se tuli meille. Muistan kun kävin Anjan luona Vihdissä ensimmäisen kerran katsomassa sitä. Ajattelin, ettei maailmassa voi olla mitään ihanampaa, kuin tuollainen pikkuinen jenkkipentu. No, nyt vuosia myöhemmin on myönnettävä, että kaikissa koiranpennuissa on jotain uskomattoman ihastuttava; kaikissa omalla tavallaan.

Sen myötä koin myös näyttelyissä onnistumisen riemua. Sunny oli melko kookas narttu, mutta sillä oli erinomainen runko, luusto ja liikkeet ja se pärjäsi usein juuri näillä avuillaan. Sunnysta tuli Suomen muotovalio, mutta emme lähteneet viemään sitä ulkomaille koon vuoksi. Sunny oli mm BIS2 englantilaisella tuomarilla spanielien erikoisnäyttelyssä Anja Puumalan luotsaamana ja ryhmänäyttelystä tuli myös BIS2-sijoitus (oli se vähän fuskua, kun edellä juoksi upea suursnautseri ja tuomari vielä sanoi meille, että valitettavasti hän ei tiedä tästä rodusta mitään, joten hänen on valittava palveluskoira näyttelyn kauneimmaksi, nyyh).

Sunnylla oli yksi pentue Ansa Heikkisen uroksen CH Mistyway Scotch Toffeen kanssa. Sunny pärjäsi erinomaisesti spanielien taipumuskokeissa. Se oli erittäin metsäverinen ja ui mielellään. Kokeissa oli yhteensä 23 erirotuista osallistujaa ja Sunny oli ryhmän paras.

Kasvattajakurssin kävin vuonna 1975 ja samana vuonna allekirjoitin kasvattajasitoumuksen (sitoumukset uusittiin myöhemmin ja uusi päivämäärä jäi allekirjoituksen ajankohdaksi). Kennelnimemme Sanderfield  (se oli jossain romaanissa olleen kartanon nimiJ) sain elokuun alussa 1976. Tessa syntyi saman kuun 12 päivänä. Sunny sai pennut edellisenä päivänä eli 11.8. Ei kyllä paljon päätä palellut näitä juttuja suunniteltaessa. Ajattelin koiraa astuttaessani, että kun sillä on puuhaa omien pentujensa kanssa, se ei ehdi olla mustasukkainen ihmisvauvalle. En mitenkään arvannut, että meidän synnytysajankohtamme osuisivat peräkkäisiksi päiviksi! Mutta hyvin kaikki meni.

Kun mennään kronologisesti eteenpäin, olimme Sunnyn jälkeen vuoden ilman koiraa. Näin taaksepäin katsottuna en voi uskoa, että elämässäni on ollut peräti vapaaehtoinen ajanjakso, jolloin minun ei ole tarvinnut nousta tuiskuun ja tuuleen viemään koiria ulos, tai eläinlääkäriin, tai valvoa synnytystä, tai trimmata, tai hankkia hoitajaa, tai…tai…tai. No, ehkä tuo aika meni siinä, että elämässämme tuli muita muutoksia ja kaiken lisäksi meille tuli –KISSA. Elvis Mikko Larsson (Tessalta tuli nimi Elvis, äitini mielestä kissa on Mikko ja minä olin ehtinyt jo nimetä sen Larssoniksi) tuli Eläinsuojeluyhdistyksen kautta ja jäi elämäämme yli vuoden ajaksi. Elvis teki kuitenkin meille ”oharit” eli vanhana kulkurina sen kärsivällisyys kerrostalossa loppui ja eräänä talvi-iltana se yksinkertaisesti luikahti parvekkeelle ja hyppäsi sieltä vapauteen (n. 5 metriä). Toivottavasti, Elvis, löysit onnesi; sinua ei enää löydetty ilmoitteluista huolimatta.

Työni muuttui 1980-luvun lopulla ja aktiivinen koiraharrastus jäi hieman vähemmälle. Meille tuli sijoitukseen Tiina Helanderilta (he sijoittivat koko pentueen) amerikancockerinarttu Bittersweet Southern Comfort vuonna 1985 ennen joulua. Lotta oli ihanaluontoinen ja metsäverinen jenkki, joka jo vuoden iässä läpäisi hyvin spanielien taipumuskokeet. Lotalla oli erinomainen isä USA:sta ja sen emäkin oli suomalaiskaunotar, mutta Lotta oli enemmän käyttökoiran oloinen – ja käyttöluokassa se lähinnä kilpaili. Tiina odotti vanhempien perusteella paljonkin, mutta hän joutui siskonsa Liisan kanssa pettymään tämän pentueen suhteen. Lotalla todettiin epilepsia, eikä sille koskaan teetetty pentuja. Minua kyllä varoitettiin Lotan isästä, kun olin hankkimassa pentua, mutta kyseisen uroksen jälkeläisissä ei ollut vielä virallisesti todettu sairaita yksilöitä. Niitä sitten ilmeni myöhemmin niin Ruotsissa kuin Suomessakin. No, Lotta eli kuitenkin hyvän elämän ja oli ihanteellinen lemmikki. Jouduimme luopumaan siitä muun sairauden vuoksi sen ollessa noin 11-vuotias.  

Tessa esitti 10-vuotiaana Lotan kerran erikoisnäyttelyssä junior handlerissa, mutta ei ollut silloin vielä mitenkään harjoitellut, vaan halusi vain uteliaisuudesta kehään. Tessalla innostus kasvoi, kun hän kävi katsomassa näyttelyissä. Lottaa ei enää kannattanut viedä ja sen etuhampaat olivat kuluneet melkein kokonaan pois kaikesta puunjuurten kaivamisesta ja lelujen kantamisesta. Tessa muistaa olleensa 12-13 –vuotias, kun oli Messukeskuksen näyttelyä seuraamassa. Hänelle oli tullut vahva haaveellinen tunne, että minä tulen vielä joku päivä tänne oman koirani kanssa.  Teini-iässä unelmat ovat voimakkaita ja ne jäävät mieleen. Kun myöhemmin mahdollisesti voittaa koiransa kanssa, pitäisi aina muistaa tuo haavetilanne, niin voittoja osaa arvostaa oikeassa suhteessa.

  Lotan vielä eläessä tuli siis kova halu päästä näyttelykehiin. Aloimme etsiä näyttelykoiraa (harkitsimme jopa bulldogia ja chihuahuaa, mutta kyseiset rodut karsiutuivat meille sopimattomina) ja vihdoin otimme yhteyttä Maaret Mastiin, jolla oli erinomaisesta yhdistelmästä punavalkoinen amerikancockerinarttupentu. Eli päädyimme edelleen jenkkiin. Iineksestä Tessa teki Suomen muotovalion ja koirasta olisi ulkonäkönsä puolesta ollut paljon enempäänkin, mutta vahinko vain se ei koskaan oikein viihtynyt näyttelyissä. Kerrankin se peräti kiipesi Tessan olkapäälle, kun Gitta Ringvall yritti kaikin keinoin tutkia sitä näyttelyssä. Gitta antoi aivan mahtavan arvostelun, muttei voinut palkita koiraa, joka pakenee käsistä. Suureksi pettymykseksemme myös Iines sairasti epilepsiaa ja sillä todettiin lisäksi HC molemmissa silmissä. Epilepsian lisäksi Iineksellä todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta lääkityksen avulla se eli kuitenkin melkein 11-vuotiaaksi asti. 

  Iineksen saavuttua alkoi Tessan näyttelyinnostus toden teolla. Muistan, että kävimme jokaisessa match showssa, joka vaan oli kohtuullisen matkan takana. Ja välillä oli kohtuuttomastikin matkaa. Mutta mukavaa oli. Tessa pesi ja föönasi koiran aivan näyttelykuntoon jokaiseen mätsäriin. Ja se oli hyvää harjoitusta.

Vaikka Iines ei ollut tyyppiä ”täältä tullaan, maailma”, voitti Tessa junior handlerissa sen kanssa erinäisiäkin palkintoja. Makoisimpia taisivat olla Messukeskuksen osakilpailuvoitto vuonna 1993 Nan Salmisen tuomaroimana (joka oli meille vielä silloin tuntematon nuori nainen) sekä piirimestaruus samana keväänä, tuomarina Kirsi Sainio. Kuvanottotilanteesta viimeksi mainitussa kilpailussa oli tulla aivan farssi, kun palkintona oli mm sateensuoja, joka tietysti oli tarkoitus avata taustalle sponsorin iloksi. Mutta annas olla, kun suoja räväytettiin auki Iineksen taakse, tätä hienoa voittajaa ei enää saanut kiemurtelulta pidettyä asennossa. Kuvassakin se katsoo pullistunein silmin taaksepäin tuota sontikkahirviötä.

Toki Tessa harjoitteli monella muullakin rodulla: välillä hän on kuvissa polvillaan ystävänsä Hanna Niemen chihuahuan kanssa tai tyynnyttelee Lankisten uljasta ja voittoisaa suursnautseriurosta. Junnuissa tuomarit alkoivat tuohon aikaan myös vaihdattaa koiria, jotta esittäjän taidot tulisivat esiin myös vieraan koiran kanssa.

  Ja nyt aloitamme vihdoin cairnterrieriosuuden (ja lopussa vähän norfolkeistakin).

Olimme tietysti pettyneitä ja pahoillamme jenkkiemme sairaudesta. Vaikka kuinka pidimme näistä spanieleista, päätimme että nyt rotu vaihtuu kertakaikkisesti. Halusimme koiran, joka on mahdollisimman terve ja elinvoimainen sekä pitkäikäinen. Ja ehkä turkiltaankin helppohoitoisempi. Olimme pari kertaa Anja Puumalalla tuttaviemme mukana, kun he olivat hankkimassa cairnpentua. Työkaverini Tarja Halonen (ei nyt pressa sentään!) osti Anjalta vehnänvärisen nartun ja Ståhlbergit (jotka ovat hurahtaneet cairneihin niin että heillä on kolme urosta nykyään) hankkivat brindle urospennun  Leavenworth Fiddle On A Roof ,  josta Tessa leipoi myöhemmin Suomen muotovalion ja joka oli myös ensimmäisten pentujemme isä. Kun tätä Teroa oltiin hakemassa, sanoi Anja että hänellä olisi punainen narttupentu, jota hän on ”vähän niin kuin säästänyt”. Kun näimme Armin eli  Leavenworth Wine of Fairylandin oli meidän tiemme viitoitettu eteenpäin.  

Ensimmäinen oma cairnpentueemme syntyi lokakuussa 1995. Jalostusoikeuden olimme saaneet jo Tarja Halosen huhtikuussa 1995 syntyneeseen yhden pennun pentueeseen. Armista tuli kantanarttumme ja sillä oli kolme pentuetta. Se jätti erilaisten urosten kanssa hyvää jälkeä. Sen parhaiten menestyneitä jälkeläisiä ovat

CIB POHJ MVA FIN MVA DK MVA EE MVA NO MVA JMV-00 V-08 EEV-06 SANDERFIELD WHIRLING POUND

KANS MVA FIN MVA EST MVA N MVA ESTV-06 ESTV-07 ESTVV-07 SANDERFIELD WAIT FORADOLLAR

KANS MVA FIN MVA DK MVA LV MVA JMV-98 V-01 V-07 LVV-99 SANDERFIELD SNOW BRILLIANT

C.I.B FIN MVA SE MVA EE MVA EEV-00 SANDERFIELD FOXY MERROW

Lisäksi sillä on FI-valio ja sertijälkeläisiä.

 Ensimmäinen koeputkilapsemme Maisa eli EEJV-09 Sanderfield Magic Pearl   on jo itsekin äiti. Katso lähemmin http://jalostus.kennelliitto.fi/frmKoirat.aspx?Uusi=1&R=4&Nimi=Sanderfield&Kotimaiset=0

Norfolkit, jotka ovat myös meille tärkeitä, ovat sekä määrältään että merkitykseltään pakostakin jääneet hieman cairnien jalkoihin. Kahteen rotuun on vaikea keskittyä täysipainoisesti, siksi olemme päätyneet pitämään cairnterrierit ns. päärotunamme.

Emme kuitenkaan halua piilottaa kynttilää vakan alle. Meillä on tällä hetkellä kaksi norfolknarttua ja molemmat ovat pärjänneet hyvin näyttelyissä. Tessa oli ennen naimisiinmenoaan Saksassa joitakin kuukausia skotteja ja westieitä kasvattavan Gisela Gutschowin luona kennel von Tinsdalissa kennelapulaisena. Sieltä hän toi tuliaisina minulle norfolknarttu Ainon. Aino oli viimeisiä lyhythäntäisiä folkkeja, koska Saksaankin tuli pian sen jälkeen typistämiskielto. Ainosta tuli Suomen muotovalio, mutta itämaita kiertäen (hymyä) myös KANS MVA FIN MVA EST MVA LV MVA RUS MVA BLR MVA ESTV-00 LVV-00 UKRV-03 BUFFY FOX VON TINSDAL. Ainolla on ollut yhdet pennut: Sanderfield Morrison eli Morris ja Sanderfield Mercedes eli Martta.

  Ainon jälkeen odottelin pitkään, että saisin Nanstop-kennelistä Nan Salmiselta norfolknarttupennun, mutta narttua ei ollut pitkään aikaan saatavilla, joten asia jäi puoliksi unohduksiin taustalle. Kun 50-vuotisjuhliani vietettiin, luulin saavani uuden astianpesukoneen tai muuta käytännöllistä, mutta syliini ilmestyikin ihana pikkuipana Nanstop Bubblan, jonka ristin Oliviaksi. Olivia on menestynyt hienosti näyttelyissä, kiitos Nanin ja Tessan ja sillä on ollut yhdet pennut.

Oliviasta  ja sen pennuista tarkemmat tiedot löytyvät täältä http://jalostus.kennelliitto.fi/frmKoira.aspx?RekNo=FIN23487/05&R=272

  Oliviasta on tullut mm Maailmanvoittaja, mistä tittelistä itse olen erityisen ylpeä! Se on ollut myös Hans Lehtisellä ROP, ja tästä vasta olenkin ylpeä. Minä olen lähinnä vastaanottanut voittoja ja pokaaleita, kun Tessa ja Nan ovat tehneet kaiken työnJ

Talonvahtina cairnien lisäksi toimii nykyisin Rontti, joka virallisemmin on näyttelyissä hienosti menestynyt berninpaimenkoira Riccarron Kroisos Pennonen . Rontti tuli aikuisena Kormuun, mutta on sopeutunut erinomaisesti perheen rytmiin. Kun koiran saavuttua kysyin Tessan tyttäreltä Sofialta, mikä koiran rekisterinimi on, hän vilkaisi ylös piirustuksestaan ja vastasi: ”Se on joku Pesonen”.

Kennelimme toimintaa voi seurata sivuiltamme. Päivitykset näkyvät aina etusivulla. Pyrimme päivittämään sivuja aina, kun on uutisia, pentuilmoituksia tai – suunnitelmia tai muuta kerrottavaa. Kuvagalleriaa yritämme täydentää myös aina tarpeen mukaan.

Kiitos kiinnostuksestasi!